Tommy Hellsten: Virtahepo työpaikalla

Tommy Hellsten: Virtahepo työpaikalla, Writer' House Illumati Oy, WSOY 1998, sivumäärä 258.

Esipuheessa Tommy Hellsten kertoo luennostaan, ja siitä väkimäärästä, joka oli rynninyt paikalle. Tuolloin Hellstenin mukaan työpaikoilla voitiin huonosti, oli loppuunpalamista ja uupumista (elettiin 1990-lukua).

Työstä oli kadonnut ilo. Kirjailijan mukaan "tämän kirjan lähtökohta, että kun ihminen ei jaksa työssään, hänen jaksamattomuuttaan ja uupumistaan tulee lähestyä kunnioittaen", tämä tarkoittaa että kuunnellaan työntekijää, mutta mitään nopeaa heti tepsivää ihmelääkettä tai menetelmää ei ole. Ihmisen on otettava vastuu omasta elämästään. Työ on ollut muuttumassa yhä enemmän luovuutta vaativaksi. Tommy Hellsten kirjoittaa, että työ itsessään väsyttää, mutta työn ei pitäisi uuvuttaa.

Hellsten aloittaa kirjansa lapsuudesta. Lapsi luulee, että hänen vanhempansa ovat täydellisiä. Perheissä on kuitenkin ongelmia, ja pahimmat niistä ovat sellaisia joita ei "nähdä" tai ei haluta nähdä tai pystytä täysin näkemään, virtahepoja on olohuoneessa, mutta kaikki perheessä 'hakevat' roolit tai heidät ajetaan rooleihin.

Lasten selviytymisstrategiat ovat moninaiset. Heillä tulee niin kutsuttu Valeminä, joita ovat valesankari, taakankantaja, syntipukki, naurattaja ja näkymätön lapsi. Valesankari on sellainen, joka toteuttaa muiden haaveita, taakankantaja aistii muiden tunteita, ja kantaa perheen taakkoja ja huolia, syntipukki saa tai ottaa syyt päälleen, naurattaja yrittää piristää perhettä, ja näkymätön lapsi yrittää olla huomaamaton, ja vetäytyy esimerkiksi kirjojen maailmaan tai muuten vetäytyy ajatuksiinsa. Lapsella voi olla monta eri roolia.

Seuraavaksi Tommy Hellsten tarkastelee, miten nämä roolit näkyvät työpaikalla.

Valesankarilla on tullut työstä pakkomielle, mieluummin paiskii hommia kuolemaan asti, kuin olisi työtön. Työpaikalla muut tarvitsevat valesankaria, joka ei saa muilta mitään, ei edes ystävyyttä. Valesankari ei päästä lähellekään, sillä hän torjuu muut kiireellään. Oikea sankari on rohkea, mutta herkkä.

Taakankantaja venyy, mutta myös valittaa, ja sen lisäksi kontrolloi työyhteisöä. Hän kokee olevansa syyllinen. Taakankantaja vetää puoleensa muita huonovointisia, ja kuppikunta on valmis. Kuppikunnissa puhutaan ihmisistä, ei ihmiselle.

Syntipukki on tottunut olemaan ulkopuolinen, eikä siksi pysty pääsemään joukkoon, eikä välttämättä jaa yhteisön arvoja, ja jää ulkopuolelle, ja ajautuu taas syntipukiksi. Hellsten väittää, että syntipukki ei ole kasvanut aikuiseksi, eikä ota vastuuta, vaan voi heittäytyä marttyyriksi. Kateus nousee omasta vajavaisuudesta. Minusta kateus työyhteisössä on hyvin hankala tunne.

Näkymätön lapsi ei pysty liittymään hyvin työyhteisöön. Koska hän haluaa olla piilossa, hän kaihtaa riskejä. Tunteet peittyvät kiltteyden alle. Minusta kiltti työntekijä on myös ongelma, koska häneltä ei saa aitoa palautetta.

Naurattaja peittää itsensä roolin taakse, ja lakaisee ongelmat maton alle. Naurattaja on ehkä itse sangen epävarma, ja näennäisen suosittu.

Kirjan ydin on se, miten näistä rooleista vapaudutaan. Otsikkotasolla, pitää tunnistaa itsensä, tunnustaa ongelmansa, kipunsa, häpeänsä ja keskeneräisyytensä. Hellstenin mukaan yleensä muututaan, kun on pakko.

Valesankarin pitää luopua tuloshakuisuudesta, taakankantajan pitää oppia tervettä itsekkyyttä, syntipukin täytyy liittyä muihin, näkymättömän pitää opetella näyttämään tunteensa, ja ottamaan sitten vastaan muiden tunteita, naurattajan pitää poistua parrasvaloista.

Hellsten analysoi paljon rooleja, tervehtymistä, ja päättää kirjansa kuviteltuun interventioon.

Itse olen pohtinit valesankareiden, taakankantajien, näkymättömien, klovnien ja syntipukkien työssä oloa. Jokaisessa voi olla näitä kaikkia, mutta tuntuu hankalalta, että tällaisella roolituksella voisi aito yhteistyö tai edes tiimityö olla mahdollista.

Tommy Hellsten: Virtahepo olohuoneessa

Tommy Hellsten: Virtahepo olohuoneessa, Kirjapaja, 1992 8:s painos, 164 tekstisivua.

Virtahepo olohuoneessa oli ensimmäinen lukemani Tommy Hellstenin kirja. Alaotsikkoina kirjassa ovat läheisriippuvuus ja sisäisen lapsen kohtaaminen. Luin sen 1990-luvulla ja nyt nopeasti uudestaan.

Teos on hyvä, joskin rankka. Kirjoitustyyli on kuitenkin pohdiskeleva, ja osin teologinen. Rankkuus tulee siitä, että tavalla toisella virtahepo on jokaisessa olohuoneessa, toimistossa, koululuokassa ja yhteisössä. Tommy Hellsten on tällöin ollut töissä Myllyhoitoyhdistyksessä, joka oli tuolloin lähinnä alkoholistien riippuvuuksien parissa työskennellyt yhdistys. Tässä on siis paljon alkoholistinäkökulmaa, vaikka tätä ongelmaa voi yleistää monenlaisiin ongelmiin, minkä Hellsten kirjan loppupuolella ja muissa kirjoissaan tekeekin.

Hellstenin teoksissa on myös hyvin "teologinen ote", mutta niitä voi lukea aivan kaikki aikuiset, lapsille en kirjoja suosittelisi, ehkä teini-ikäisille. Kirja on joka tapauksessa kirjoitettu lapselle, ja ensin puhutaan lapsiominaisuuksista. Lapsi on hauras, haavoittuvainen, lapsen pitäisi luottaaja  olla riippuvainen. Lapsella on iloa, elämänhalua, luovuutta ja intuitiota. Yhteiskunnassa on jo tuolloin ollut arvoina kilpailu, järki, hallinta ja näiden lisäksi kateus. Vanhemman sukupolven velvollisuus on kasvattaa lapset. Lapset oppivat peileistä. Kirjassa tarkastellaan tämän peilaustapahtuman monia häiriöitä ja häiriöiden seurauksia.

Kirjan nimi tulee isosta ongelmasta, esimerkiksi alkoholismista. Koko perhe tietää sen, ja se on virtahepona olohuoneessa, mutta kukaan ei halua nahdä sitä, mutta se alkaa vaikuttaa kaikkeen ja koko ajan. Vaikka lapset muuttavat kotoa pois, he ovat alkoholistin lapsia, mutta eivät ole voineet olla aitoja lapsia, ja heidän sisäinen lapsensa on syväjäätynyt.

Kirjan mukaan olisi ollut hyvä, jos alkoholismi suoraan nimettäisiin sairaudeksi ja hoidetaan sairautena. Alkoholisti on menettänyt elämänhallintansa. 

Kirjassa on paljon oivalluksia tunteista. Viha ja häpeä ovat myönteisiä tunteita. Vihan kieltäminen kääntyy sisäänpäin, ja vaatii energiaa. Häpeä voi olla suoja suuruuden tavoittelua vastaan, mutta jatkuvan häpeän kanssa eläminen on sietämätöntä, kuten riippuvuusperheessä varmasti on.

Kirjassa pohditaan paljon läheisriippuvuutta. Läheisriippuvuus tulee kirjan mukaan termistä co-dependency (google löysi termille yli kymmenen miljoonaa hakutulosta, läheisriippuvuudellekin 24 600). Läheisriippuvuuspersoonaa on tässä määritelty pitkästikin, hän ei esimerkiksi pysty käsittelemään virtahepoa siellä olohuoneessa vaan sopeutuu siihen. Hän ohjautuu ulkopuolelta, osaa lepytellä virtahepoa, kontrolloi tunteitaan, hakeutuu heikkojen joukkoon, sairastuu vahvuuteen, on kyvytön luottamaan muihin. LR-persoonalla on heikko oman minuuden kokemus ja hän on ylivakava jopa seuraleikeissä.

Minusta läheisriippuvuusluvussa oleva riippuvuuksien laajennus alkoholismista on hyvä, sillä on paljon muita riippuvuuksia, työnarkomaniaa ja syömishäiriöitä, jotka aiheuttavat ongelmia. Kuten alussa totesin kaikilla on ongelmansa, ja kaikkialla on ongelmia. Minusta totuudellisuus ja ymmärätäminen ovat parempia avaimia kuin hiljaisuus ja tuomitseminen.

Kirjan loppuosa käsittelee ongelman tunnistamista ja läpielämistä. Kuten kirjassa todetaan, kukaan ei muutu ennen kuin muuttumisesta kieltäytyminen alkaa olla liian tuskallista.