Ariel Rimon: Kylmästä sodasta liennytykseen

Ariel Rimon: Kylmästä sodasta liennytykseen, Tammi 1977, sivumäärä 234.

Ariel Rimonin teos Kylmästä sodasta liennytykseen kattaa maailmanhistorian tapahtumia toisen maailmansodan loppuajoilta 1970-luvun puoliväliin. Teos on hyvin johdonmukainen ja looginen. Se, mitä alla sepustelen, ei ole aina ihan suoraan kirjasta, ja ainakin tiivistys ja tulkinta ovat omiani.

Toinen maailmansodan voittivat liittoutuneet, ja voittajien kesken pidettiin Jaltan ja Potsdamin konferenssit. Saksan ja myöhemmin Japanin kukistuttua liittoutuneiden rivit repeilivät. Stalinin johtama Neuvostoliitto miehitti itäisen Euroopan ja sai vaikutusvaltaansa itäosat Euroopasta ja silloin syntyivät kansandemokratiat, viimeisenä Tsekkoslovakia. Englannissa Churchill hävisi vaalit, ja hän joutui vuosiksi pois, mutta hän puhui rautaesiripusta. USA:lla oli ydinase, mitä Neuvostoliitolla ei ollut, joskin vakoilun takia, myös Neuvostoliitto sai valmistettua ydinaseita. Iso-Britannia sai USA:n avulla ydinaseita 1950-luvulla, ja Ranska omatoimisesti 1960-luvulla. 

Euroopassa alkoi Ranskan ja Länsi-Saksan yheistyö ja EEC perustettiin. Englanti (tai Iso-Britannia) jäi EEC:n ulkopuolelle, ja Ranska esti brittien EEC-jäsenyyden veto-oikeudellaan 1960-luvun alussa, ja Britit jäivät "perustamaansa" EFTA:aan, ja liittyi vasta 1973 EEC:hen kuten myös Irlanti ja Tanska.

Saksa "jakaantui" miehitysalueihin, mutta erosi käytännössä Länsi- ja Itä-Saksaksi, ja myös Berliini oli jaettu. Itä-Saksasta eli DDR:stä väki loikki Berliinin kautta länteen, kunnes muuri rakennettiin. Pohjoismaat mainitaan Kekkosen ehdotuksessa ydinaseettomasta pohjolasta. Islannin ja Englannin välillä oli ns. Turskasota, ja Pohjanmereltä löytyi öljyä, joka ilahdutti brittejä ja Norjaa.

Japani oli miehittänyt suuria osia Aasiaa, ja Japanin häviön myötä siirtomaavallat pyrkivät palauttamaan asemiaan, mutta Aasian maat yksi toisensa jälkeen itsenäistyivät. osin kipeästikin, kuten Intia ja Pakistan.

Japani oli miehittänyt myös Koreaa, jonka sotaan ajautumista ja jakaantumista on ansiokkaasti tarkasteltu. Yllättävää on se, että 1940-luvulla eteläinen osa Koreaa oli maatalousvaltainen, ja pohjoinen oli teollistunut. Kiinassa kommunistit ja Mao pääsi vallankahvaan 1940-luvun lopulla. Myöhemmin Kiinan ja Neuvostoliiton välit viilenivät.

Stalinin kuoleman jälkeen idän ja lännen vastakkainasettelu ehkä hieman lientyi, mutta kansandemokratioita se ei auttanut, 1956 ensin Puolassa oli pieni kurinpalautus, ja Unkarissa suurempi. Vuonna 1968 Neuvostoliiton panssarit viilensivät Prahan kevään. SEV perustettiin itäbloggiin vuonna 1961  Länsi-Euroopan yhdentymisen edettyä EEC:hen ja EFTAan, Varsovan liitto oli Naton vastakkaisvoima tai liittymä. Länsi-Euroopassa Ranska veti itsenäistä linjaa, joka oli nuiva USA:ta kohtaan, ja sen liittolaista Englantia kohtaan, asia henkilöityi myös de Gaulleen, mikä on minusta ihmeellistä, sillä USA ja Britit vapauttivat Normandian maihinnousulla Ranskan natsi-Saksan ikeestä. (Tätä viimeistä ei lue kirjassa vaan on Deekoon miete).

Ranska oli muukalaislegioonineen hävinnyt Indokiinassa, koska se ei enää japanilaisten hävittyä onnistunut ottamaan aluetta hallintaansa. Alueelle muodostui Vietnam, Laos ja Kambodza. Tultaessa 1960-luvulle Vietnam oli jaettu 17 leveyspiiriltä. USA lähetti 1963 Kennedyn aikana 15 000 neuvonantajaa Etelä-Vietnamin avuksi. Vietkong kävi sissisotaa Etelä-Vietnamin hallitusta vastaan. Kommunismin leviämisen pelossa tai jostain muusta syystä USA uppoutui yhä syvemmälle Vietnamin sotaan. Teknisestä ylivoimastaan huolimatta USA lähti pois Vietnamista 1973, ja sota loppui 1975. Amerikkalaisia kaatui Vietnamissa 58 000, etelävietnamilaisia kaatui yli 200 000 ja pohjoisvietnamilaisia arviolta puoli miljoonaa tai peräti miljoona. USA ei voittanut, sillä Vietkong oli kaivautunut tunneleihin, ja lisäksi Neuvostoliitto ja Kiina aseistivat ja avustivat Pohjois-Vietnamia. Kambodzhassa syrjäytettiin prinssi Norodom Sihanouk ja Pol Pot otti vallan ja miljoonia kuoli.

Kirjassa avataan myös Israelin ja arabimaiden konflikteja. Alue oli brittien hallinnassa, ja vainojen takia juutalaisia alkoi muuttaa alueelle 1800-luvun lopussa. Alueella oli sitä ennen jo muuta asutusta, myös juutalaisia. Vuonna 1917 Englanti myöntyi Balfourin julistukseen, jossa juutalaisille luvattiin kansallinen koti Palestiinaan. Saksan juutalaisvainojen aikana juutalaisia muutti edelleen alueelle, mutta muuttoliikettä yritettiin hillitäkin. Jo 1900-luvun alussa oli perustettu kibbutseja. Toisen maailmansodan jälkeen Englanti tasapainoili Palestiinan kysymyksen kanssa. Yhdistyneet kansakunnat (YK) kuitenkin päätti jakosuunnitelman kahdesta valtiosta. Oikeastaan kukaan ei ollut tyytyväinen päätökseen kokonaisuudessaan, mutta Israel muodostettiin ja se antoi itsenäistymisjulistuksen. Arabimaat Egyptin ja Syyrian johdolla hyökkäsivät Israeliin. Sota päättyi aselepoon 1948. En nyt paneudu kaikkiin vaiheisiin, mutta vuoden 1967 sodan jälkeen Gazan kaista päätyi Israelille Egyptiltä, jossa oli palestiinalaisia. PLO perustetaan ja Jasser Arafat oli sen päällikkö. Viides lokakuuta 1973 Egypti ja Syyria hyökkäsivät Israeliin. Israel ei taipunut vaan laajeni, mutta PLO pääsi tarkkailijaksi YK:n yleiskokoukseen vuonna 1974.

Portugalissa tapahtui ns. Neilikkavallankumous 25.4.1974, jonka seurauksena alkoivat Portugalin siirtomaat itsenäistyä, ja Angola 1975. Angolassa alkoi sisällissota, jossa Kiina ja Neuvostoliitto olivat eri puolilla, Neuvostonliiton rinnalla oli myös Kuuba tukemassa FNLA:ta, Kiina, USA ja Zaire tukivat Unitaa. Espanjan diktaattori Francisco Franco kuoli 20.11.1975 ja Juan Carlos demokratisoi maata (tai ei ollut ainakaan sen esteenä). Brittien siirtomaa-alue Rhodesia itsenäistyi Ian Smithin johdolla, mutta ei antanut mustille jalansijaa hallinnossa juuri lainkaan, mustia oli väestöstä 94%, vastavoimina olivat ZAPU, jota johti Joshua Nkomo ja ZANU, jota johti Robert Mugabe. Afrikassa käytiin paljon muitakin sisällissotia, kuten Biafrassa (tai Nigerian alueella) 1967 - 1970, Sudanissa etelän ja pohjoisen välillä 1955-1970. Muutenkin oli kireää, Eritrea liitettiin 1952 Etiopiaan YK:n päätöksellä. Somalia kirjan mukaan kasvatti armeijaansa ja esitti aluevaatimuksia Kenialle ja Etiopialle.

Kirjassa on paljon hyödyllistä tietoa, jonka saa nykyään muualtakin, mutta kirjan etu on sen analyyttinen ja selkeä esitystapa, ja suurvaltapolitiikan nivominen maailman tapahtumiin. Kirjan ajanjakson loppuvaiheessa on ollut suojasää, joka kiteytyi SALT-sopimuksiin.

Kirjan merkitys minulle on aika suuri, sillä luin tätä kirjaa itse 1970-luvun lopussa. Lukion historia loppui tuolloin toiseen maailmansotaan, ja tässä on tietoa sodan jälkeisistä tapahtumista. Kun luin kirjan uudestaan, jotain siitä vanhasta lukiolaisesta muistui mieleeni, ja minusta kirjan tiedot edelleen ovat kiinnostavia, ja on artuttu olennaisiin asioihin.