Tommy Hellsten: Virtahepo työpaikalla

Tommy Hellsten: Virtahepo työpaikalla, Writer' House Illumati Oy, WSOY 1998, sivumäärä 258.

Esipuheessa Tommy Hellsten kertoo luennostaan, ja siitä väkimäärästä, joka oli rynninyt paikalle. Tuolloin Hellstenin mukaan työpaikoilla voitiin huonosti, oli loppuunpalamista ja uupumista (elettiin 1990-lukua).

Työstä oli kadonnut ilo. Kirjailijan mukaan "tämän kirjan lähtökohta, että kun ihminen ei jaksa työssään, hänen jaksamattomuuttaan ja uupumistaan tulee lähestyä kunnioittaen", tämä tarkoittaa että kuunnellaan työntekijää, mutta mitään nopeaa heti tepsivää ihmelääkettä tai menetelmää ei ole. Ihmisen on otettava vastuu omasta elämästään. Työ on ollut muuttumassa yhä enemmän luovuutta vaativaksi. Tommy Hellsten kirjoittaa, että työ itsessään väsyttää, mutta työn ei pitäisi uuvuttaa.

Hellsten aloittaa kirjansa lapsuudesta. Lapsi luulee, että hänen vanhempansa ovat täydellisiä. Perheissä on kuitenkin ongelmia, ja pahimmat niistä ovat sellaisia joita ei "nähdä" tai ei haluta nähdä tai pystytä täysin näkemään, virtahepoja on olohuoneessa, mutta kaikki perheessä 'hakevat' roolit tai heidät ajetaan rooleihin.

Lasten selviytymisstrategiat ovat moninaiset. Heillä tulee niin kutsuttu Valeminä, joita ovat valesankari, taakankantaja, syntipukki, naurattaja ja näkymätön lapsi. Valesankari on sellainen, joka toteuttaa muiden haaveita, taakankantaja aistii muiden tunteita, ja kantaa perheen taakkoja ja huolia, syntipukki saa tai ottaa syyt päälleen, naurattaja yrittää piristää perhettä, ja näkymätön lapsi yrittää olla huomaamaton, ja vetäytyy esimerkiksi kirjojen maailmaan tai muuten vetäytyy ajatuksiinsa. Lapsella voi olla monta eri roolia.

Seuraavaksi Tommy Hellsten tarkastelee, miten nämä roolit näkyvät työpaikalla.

Valesankarilla on tullut työstä pakkomielle, mieluummin paiskii hommia kuolemaan asti, kuin olisi työtön. Työpaikalla muut tarvitsevat valesankaria, joka ei saa muilta mitään, ei edes ystävyyttä. Valesankari ei päästä lähellekään, sillä hän torjuu muut kiireellään. Oikea sankari on rohkea, mutta herkkä.

Taakankantaja venyy, mutta myös valittaa, ja sen lisäksi kontrolloi työyhteisöä. Hän kokee olevansa syyllinen. Taakankantaja vetää puoleensa muita huonovointisia, ja kuppikunta on valmis. Kuppikunnissa puhutaan ihmisistä, ei ihmiselle.

Syntipukki on tottunut olemaan ulkopuolinen, eikä siksi pysty pääsemään joukkoon, eikä välttämättä jaa yhteisön arvoja, ja jää ulkopuolelle, ja ajautuu taas syntipukiksi. Hellsten väittää, että syntipukki ei ole kasvanut aikuiseksi, eikä ota vastuuta, vaan voi heittäytyä marttyyriksi. Kateus nousee omasta vajavaisuudesta. Minusta kateus työyhteisössä on hyvin hankala tunne.

Näkymätön lapsi ei pysty liittymään hyvin työyhteisöön. Koska hän haluaa olla piilossa, hän kaihtaa riskejä. Tunteet peittyvät kiltteyden alle. Minusta kiltti työntekijä on myös ongelma, koska häneltä ei saa aitoa palautetta.

Naurattaja peittää itsensä roolin taakse, ja lakaisee ongelmat maton alle. Naurattaja on ehkä itse sangen epävarma, ja näennäisen suosittu.

Kirjan ydin on se, miten näistä rooleista vapaudutaan. Otsikkotasolla, pitää tunnistaa itsensä, tunnustaa ongelmansa, kipunsa, häpeänsä ja keskeneräisyytensä. Hellstenin mukaan yleensä muututaan, kun on pakko.

Valesankarin pitää luopua tuloshakuisuudesta, taakankantajan pitää oppia tervettä itsekkyyttä, syntipukin täytyy liittyä muihin, näkymättömän pitää opetella näyttämään tunteensa, ja ottamaan sitten vastaan muiden tunteita, naurattajan pitää poistua parrasvaloista.

Hellsten analysoi paljon rooleja, tervehtymistä, ja päättää kirjansa kuviteltuun interventioon.

Itse olen pohtinit valesankareiden, taakankantajien, näkymättömien, klovnien ja syntipukkien työssä oloa. Jokaisessa voi olla näitä kaikkia, mutta tuntuu hankalalta, että tällaisella roolituksella voisi aito yhteistyö tai edes tiimityö olla mahdollista.